YT:t taas!

Tähän hätään en jaksanut etsiä tietoa siitä, kuinka monet YT:t meistä jokainen joutuu keskimäärin työuransa aikana käymään läpi. Laskeskelin kuitenkin oman työhistoriani saldoa ja sain luvun 7. Nämä viimeiset alkoivat viikko sitten. Luulisi olevan jo jonkinlainen konkari, kun ei ihan ensimmäistä kertaa ole pappia kyydissä. Mutta mitä vielä! Pahalta tuntuu, mitäpä sitä kiertelemään.

Olen ollut useammin työnantajan edustajana tämän kaltaisissa tilanteissa kuin ottavana osapuolena. Näissä neuvotteluissa olen kuitenkin työntekijänä ja neuvotteluiden piirissä. Ja on todettava, että kylläpä onkin silmiä avaavaa, kuinka avuttomaksi tässä tilanteessa itsensä tuntee. Kaikki ne tutut ja ennakoitavissa olevat tunteet kuten pelko ja huoli ovat vahvasti läsnä. Pahinta on kuitenkin tietämättömyys. Enkä ole näiden tunteiden kanssa todellakaan yksin. Tutkimusten mukaan jopa 70% kokee neuvottelut strassaavina, työilmapiirin kireänä ja monilla tilanne vaikuttaa negatiivisesti myös perhe-elämään. Ymmärrän hyvin. Tilanne jatkuu viikkoja ja sitä on vain jotenkin yritettävä sietää. Oman lisänsä tilanteeseen tuo se, että vaikka tiedän olevani työssäni hyvä, olen täyttänyt jo 50 vuotta. En ole enää työmarkkinoiden kuuminta hottia, vaikka itse asiassa juuri tässä iässä näin pitäisi olla. Työnantajaan sitoutuminen on kova, osaaminen ja kokemus kohdillaan, jatkuva kehittymisen halu ja elämäntilanne joka joustaa tarpeen niin vaatiessa. Jostakin syystä nuoremmat menevät kuitenkin oikealta ja vasemmalta ohi. Seikka joka on otettava huomioon, kun omaa mahdollista työllistymissuunnitelmaa alkaa laatimaan.

Nämä omakohtaiset tuntemukset herättivät pohdintani siitä, että onko YT neuvottelut lopultakaan vain uhka vai voiko niihin sisältyä jopa jonkinlainen mahdollisuus? Tilanne ainakin pakottaa tekemään inventaarion omasta osaamisesta ja mahdollisuuksista työmarkkinoilla. Tilanne pakottaa myös pysähtymään sen ääreen, mikä on itselle aidosti merkityksellistä työssä. Olen tässä henkilöstöpäällikön työn ohella tehnyt vapaa-aikana tarjoilijan keikkaa yhden kartanon ala carte ravintolassa. Syy tähän on se, että halusin oppia jotakin uutta ja haastaa itseäni. Noiden keikkakuukausien aikana tajusin, että minä tarvitsen työssäni aitoja kohtaamisia ihmisten kanssa (ihan kasvotusten, pelkkä Teams ei riitä) ja pieniä onnistumisen tunteita lähes päivittäin. Näitä elementtejä olen pyrkinyt saamaan arkeeni kaikessa tekemässäni työssä tuosta oivalluksen hetkestä lähtien. On kuitenkin hurjan vaikeaa kokea onnistumista siinä vaiheessa, kun aivan järjettömän työllistävä kuuden kuukauden mittainen projekti päättyy onnistuneesti ja seuraavassa hetkessä työsuhteesi on hiuskarvan varassa. Näissä tilanteissa joutuukin vahvasti valitsemaan sen mihin keskittyy, jotta ei anna tilaa liian negatiivisille tulkinnoille asioista. Nyt viikon verran asian kanssa kipuiltuani, tein päätöksen keskittyä tulevaan. Päätin keskittyä kaikkiin tuleviin mahdollisuuksiin ja vaihtoehtoihin, joita minulla on. Itse neuvotteluille, niiden sisällölle ja prosessin aikana tehtäville päätöksille en voi tehdä kertakaikkisen mitään. YT on sillä tavalla hassu juttu, että sen tarkoitus on lisätä vuoropuhelua työntekijöiden ja yrityksen välillä, mutta vähissä on tarinat joissa avoimuus olisi ollut sitä luokkaa, että aito keskusteluyhteys olisi syntynyt. Mitä siis jää jäljelle? Jäljelle jää aikaa tehdä rauhassa ylläpitävät työtehtävät, päivittää CV, pohtia mihin suuntaan mahdollisesti haluaisi työuraansa viedä jos lähtö koittaa, missä asioissa haluaisi kehittää itseään edelleen ja luonnollisesti katsella avoinna olevia työpaikkoja itseään kuulostellen, että millaiset tehtävät resonoivat.

On hyvin vaikeaa tietää kumpi rooli on helpompi, sen joka lähtee vai sen joka jää. Lähtijällä on tulevaisuus auki, mutta se on väistämättä ainakin alkuun hyvin epävarma ja määrittelemätön. Jääjällä on turvattu toimeentulo, ainakin seuraaviin neuvotteluihin saakka, mutta kipuileva työyhteisö jossa jokaisen työnkuva on muuttunut ja vastuut todennäköisesti kasvaneet. Lienee sitten kunkin yksilön luonteesta kiinni, kumpi noista rooleista tuntuu itselle mielekkäämmältä.

On eittämättä jotain hyvääkin siinä, että YT neuvotteluja on jatkuvasti ja kaikkialla. Irtisanotuksi tulemisen leima ja häpeä on väistynyt. Yksilön lienee helpompaa hyväksyä tapahtunut, kun kohtalotovereita on tuhansia. Emme enää rakenna identiteettiämme niin vahvasti työn ympärille, eikä arvomme näin ollen myöskään romahda jos työpaikka menee alta.

Mitäpä sitten haluan tällä kirjoituksellani kertoa sinulle lukijani? Varmasti sen, että vaikka kuinka kokenut kehäkettu olisi näissä hommissa, niin kyllä se sattuu kun omalle kohdalle osuu. Ja sen, että on ihan ok kipuilla, ahdistua, suuttua ja huolestua tulevaisuudesta. Siihen ei pidä kuitenkaan jäädä jumiin. Jos sinulla on mahdollisuus, niin keskustele jonkun kanssa ja pyydä apua laajentamaan omaa näkemystä mahdollisuuksistasi. Stressin keskellä kykymme luovaan ajatteluun häviää ja maailmamme kapenee. Pienellä ajatustyöllä ja itsensä haastamisella tulevaisuudesta voikin kuoriutua yllättävän houkutteleva vaikka ei voisikaan olla ihan varma siitä, miltä se lopultakin näyttää.

Tsemppiä kaikille samassa tilanteessa painiville!