VIRHE!

Sydän hakkaa ja kädet vähän tärisee. Ihan kohta virhe huomataan ja... Niin, mitä sitten tapahtuu?

Onko virheiden pelossa kyse muinaisjäänteestä? Ajasta jolloin virhe todellakin saattoi olla kohtalokas. Tämä tarkoittaisi sitä, että jossakin meissä asuisi sisäänrakennettu arkuus kokeilla uusia asioita ja oppia niiden kokemusten kautta. Kuitenkin kun katsoo pientä lasta, menee hän rohkeasti päin uutta ja oppii kokeilemalla. Jossakin tuon lapsuudesta ja aikuisuuteen kulkevan matkan varrella me ihmiset opimme kavahtamaan virheitämme. Osittainhan tämä on järkevää. Ei ole mitään mieltä työntää montaa kertaa sormia kiehuvaan veteen tai jättää lainan lyhennykset kokonaan hoitamatta. Molemmilla valinnoilla on varsin ikävät seuraukset.

Pitäisikö kuitenkin työelämässä virheisiin suhtautua nykyistä sallivammin? Ajaako kenenkään etua se, että asioita jätetään pahimmillaan tekemättä jotta ei vahingossa tehtäisi virhettä? Sillä vahingostahan siinä virheessä on kyse. Joku voisi tietysti tässä kohtaa todeta, että "kyllä se Matti ihan tahallaan sen teki. Kiusallaan." Tämäkin voi toki olla totta, mutta silloin on kyse ihan muusta ongelmasta kuin virheiden tekemisestä. Asenneongelmat ja niiden korjaaminen on aina haastavaa. Näihin haasteisiin paneuduin jossakin toisessa blogipohdinnassani ja jatkan tässä leikittelyä ajatuksella, että virhe ei olisikaan kauhistus.

Mitä jos työyhteisö suhtautuisikin virheeseen oppimiskokemuksena? Siis ihan aidosti. Ei sillä tavalla jenkkityyliin, että kaikki hihkuvat kuorossa "Jee, nyt se Matti teki virheen". Ja seuraavaksi tilataan kakku. Vaan esimerkiksi siten, että vuoden lopussa vaikka palkittaisiin henkilö, jonka virheen (tai "läheltäpiti" virheen) seurauksena saatiin jokin asia korjattua. Uusi työntekijä noudattaa saamiaan ohjeita. Jos ohjeessa on virhe, tekee työntekijä virheen. Tuon tehdyn virheen pohjalta korjataan ohjeistus ja jatkossa sitä samaa virhettä ei enää tapahdu. Ainakaan virheellisen ohjeistuksen vuoksi. Me sallimme virheet aloittelijoille. Ajattelemme, että se kuuluu prosessiin. Missä vaiheessa meistä tulee ammatissamme tai elämässämme niin konkareita, että virheitä ei enää saisi tapahtua? Etenkin kun maailma ympärillämme muuttuu koko ajan ja siihen sopeutuminen vaatii jatkuvaa uuden oppimista.

No mennäänpä takaisin alkuasetelmaan. Sydän hakkaa ja kädet tärisee. Kohta tulee kutsu pomon toimistoon. Mitä itse haluaisit tapahtuvan?

1) Pääset hädin tuskin ovelle, kun pomo jo huutaa naama punaisena "Saamarin tumpelo! Sun tilausvirheen takia meillä on tuolla pihassa 10000 kappaletta ylimääräisiä kananmunakennoja, jolle meillä ei ole mitään käyttöä. Kuinka sinä Matti voit olla noin *!%&*nan tyhmä?!?"

2) Pomo pyytää sinut istumaan ja kertoo, että meillä on pieni haaste. "Tuolla pihassa on nyt 10000 ylimääräistä munakennoa, joille pitäisi keksiä käyttöä. Itse ajattelin, että voitaisiin lahjoittaa ruoka-apuun, mutta jos keksit jonkin hyvän idean, niin kerro ihmeessä. Ja ai niin, muutettiin samalla tilausjärjestelmän parametreja siten, että yli 1000 yksikön tilaukset ei mene enää automaattisesti läpi."

Koska lopultahan fakta on se, että ne kennot on jo siellä pihassa eikä sille voi mitään muuta kuin yrittää ratkaista ongelma jollakin tavalla. Ja varmistaa, ettei ainakaan sama virhe toistu uudelleen.

Kumpaa johtamistapaa sinä kannatat? Tämä on niitä valintoja, joita me teemme päivittäin. Sallimmeko virheitä, kannustammeko tiukan paikan paikan tullen, uskaltaako alaiset lähestyä meitä. Ja ennen kaikkea uskaltaako alainen nostaa kätensä pystyyn virheen merkiksi. En ole kovinkaan iso fani kaikille ällöpositiivisille sitaateille, mutta seuraavassa on niin iso totuuden siemen, että pakko jakaa tähän:

First

Attempt

In

Learning

Ollaan siis lempeitä toisillemme. Ja itsellemme.

Ps. Anteeksi kaikki Matit. Ootte oikeasti hyviä tyyppejä.