Pohdintaa tiimityön merkityksestä

Omalla kohdallani tiimityön merkitys on kirkastunut varsin myöhäisessä vaiheessa työuraa. Jostakin syystä oma ajatteluni kertoi minulle, että minun pitää yksin keksiä uutta ja löytää ratkaisuja. Ajattelin kaiketi tuohon aikaan, että vain silloin olen riittävän hyvä. Ja että tämä minun hyvyyteni huomattaisiin, saisin tunnustusta ja pääsisin jopa sen myötä etenemään urallani. Karua, kun sen näin kirjoittaa auki. Menen kuitenkin sen taakse piiloon, että oli nuori, naiivi ja kunnianhimoinen. Kaiken kaikkiaan ajatteluni on näin jälkikäteen tarkasteltuna ollut varsin minäkeskeistä. Muiden antamat ideat ja hyvää tarkoittavat vinkit otin kritiikkinä siihen asti tekemääni työtä kohtaan ja asetuin puolustuskannalle. Ei mikään järin hedelmällinen asenne kasvua ja kehitystä ajatellen. Onneksi ihminen on kuitenkin kykenevä kasvamaan, kehittymään ja muuttumaan. Ehkä juuri tämän oman kehityspolun ja kokemusten myötä minusta on tullut sparrailun ja tiimityön vankkumaton kannattaja.

Ihan ensimmäiset oivallukset parviälyn voimasta sain organisaatiossa, jossa yksilöt olivat aidosti sitoutuneet tiimiin ja työskentelivät ryhmänä tavoitteeseen pääsemiseksi. Arjessa oli aitoa auttamisen halua. Oli kiehtovaa katsoa tuoreena tulokkaana ja vielä esihenkilöasemassa sitä, kuinka tiimi itsenäisesti päätyi kerta toisensa jälkeen hyviin ratkaisuihin. Olin niin tuore esihenkilö ja takana johtamiskokemusta vain yhdestä organisaatiosta, että en osannut varsinaisesti kehittää tiimiä vaan olin siinä itse oppilaana. Saamani palautteen perusteella onnistuin kyllä siis myös omassa työssäni. Pakko kuitenkin näin jälkikäteen todeta, että se tapahtui vähän vahingossa ja siksi, että satuin persoonaltani olemaan oikean tyyppinen niiden tiimien vetäjäksi. Jonkinlainen sattumien kautta saatu onnistuminen siis. Tai sitten rekrytoiva esihenkilö oli nähnyt ja tunnistanut minussa jotakin sellaista, josta en itse vielä tuolloin ollut välttämättä tietoinen. Oli miten oli, niin paljon hyvää oppia ja kokemusta tuosta organisaatiosta sain ja siltä alkaneella tiellä jatkan edelleen.

Tällä viikolla olen itse saanut taas viettää aikaa ohjausryhmäkollegoideni kanssa ja pakko sanoa, että kyllä nautin. Monta sellaista asiaa, jonka kanssa olen ollut tavalla tai toisella jumissa tässä loppukevään aikana, otti harppauksia eteenpäin. Uusi näkökulmia ja ideoita on tullut roppakaupalla. On mahtavaa lähteä päivän jälkeen lenkille järjestelemään ajatuksiaan ja huomata, että etenemissuunnitelmat alkavat kirkastumaan kuin automaattisesti. Kokemuksesta tiedän, että ennen kuin käynnissä olevat projektit tulee valmiiksi, jumitan vielä monta kertaa. Onneksi minulla on myös mahdollisuus viettää ohjausryhmäpäivä ja sparrailla mahtavien tyyppien kanssa vähintään yhtä monta kertaa. On ollut kiehtovaa huomata, miten avoimella mielellä, aidossa dialogissa syntyy uutta. Lämmin kiitos kuvassa oleville kollegoilleni ja myös ryhmän niille jäsenille, jotka kuvanottohetkellä olivat jo muiden töiden parissa. Kyseisessä hetkessä muuten viilataan entistä paremmaksi Sixtin perehdytysprosessia. Se on jo nyt timanttinen, mutta kuten päämies on joskus todennut ”There is always room for improvement”.

Samalla logiikalla toteutan asiakastyötäni. Oli aihe mikä tahansa, löytyy yhteinen tavoite ja keinot sen saavuttamiseen dialogin kautta ja yhdessä tehden. Vain dialogissa voidaan luoda jotakin kokonaan uutta. Muussa tapauksessa toistetaan vanhaa. Ja vaikka vanhassa ei itsessään ole mitään vikaa ja se puolustaa monessa asiassa paikkaansa, on muutosta haettaessa oltava valmis hyppäämään kokonaan uuteen. Sitä kohti siis.